Elämää kuplassa

Saattelin juuri rakkaan siskoni kotimatkalle takaisin Suomeen. On aina ihanaa saada vieraita Suomesta ja jakaa omaa arkeaan läheisten kanssa ja samalla myös nauttia palanen ”turistielämää”. Jäin kuitenkin miettimään, että elän kyllä tavallaan aikamoisessa ulkosuomalaisen kuplassa. Olen kuin pitkällä lomalla, mutta en kuitenkaan ole. Arki on arkea ulkomaillakin, mutta se tapahtuu erilaisessa ympäristössä limittäin itselleen vieraan kulttuurin keskellä. Elän leppoisaa ja helppoa elämää yhdeltä kantilta (Suomessa olisimme luultavamminkin erittäin kiireinen kahden työssäkäyvän aikuisen lapsiperhe). Toiselta kantilta katsottuna elämä täällä on haastavampaa kuin Suomessa, kun ei ole samanlaisia tukiverkkoja eikä tiedä miten maan systeemit täysin toimivat.

Piileeköhän tässä kaksoiselämässä myös yksi ulkomailla asumisen viehätyksestä, josta juuri Kuplan Sannakin kirjoitti: ”Mieti tulevaisuutta ja elämää pidemmälle: Mitä haluat elämältä ja missä aikataulussa? Expat-elämän kummallinen kupla vie usein mukanaan, jännittävään epätodelliseen irrallisuuteen voi jäädä huomaamattaan vähän koukkuun ja uudet komennukset tai kotiutukset tulevat aina yllättäen.” Itsehän en siis ole Expat-puoliso, eikä mieheni ole expatti. Me olemme maahanmuuttajia, emme komennuksella. Silti voin hyvin samaistua Sannan kokemuksiin ja neuvoihin.

Olen viime aikoina usein miettinyt, olenko jäänyt hieman koukkuun juuri tähän irrallisuuteen, ulkopuolisuuden tunteeseen. Siihen, ettei tarkasti tiedä mitä on odotettavissa ja missä olen tulevaisuudessa. Siihen, että voi itse määritellä millaista elämää elää. Nautin siitä, että voin poimia itselleni ja perheelleni sopivimmat palat kahdesta maasta. Minun ei tarvitse samanlailla stressata vaikkapa lasteni kouluvalinnoista kuin paikallisten. Lapsenihan voivat myöhemmin mennä suomalaiseen kouluun, ei väliä missä koulussa täällä ollaan. On toki tärkeää ja kivaa saada paikallisia ystäviä, mutta onneksi on myös vanhoja ystäviä Suomessa ja toisia ulkosuomalaisia täällä. Paikallista kieltäkään ei tarvitse 100% osata ja ulkomaalaisuuden takia saa paljon anteeksi.

Lapsiakin on mukava kasvattaa poimimalla kahden maan tavoista itselle sopivat. On helpompaa valita kahden maan suosituksista. Hyvänä esimerkkinä vaikka ruokasuositukset. Täällä ei niuhoteta sokerin kanssa, mutta toisaalta pidän sitkeästi kiinni suomalaisesta xylitol-käytännöstä. Joku tietysti voi ahdistua liikojen valintojen edessä, mutta toisaalta vastuun ottaminen omista päätöksistä on aina hyväksi. Huomaan suhtautuvani esimerkiksi lapsieni yksinoloon löyhemmin ja sallivammin kuin paikalliset. Mutta huomattavasti tiukemmin kuin suomalaiset Suomessa. Täällä ei tulisi kuuloonkaan, että lapset hengailevat keskenään kaduilla ja ostareilla, lapsia saatetaan joka paikkaan. Toki kouluun saa lain puolesta kulkea yksin jo ekaluokalla, mutta aika harva kulkee ihan yksin vielä ekaluokalla. Yleinen tapa on, että vasta 4-5 luokkalaiset liikkuvat yksin kouluun ja harrastuksiin.

Kännyköitä ei lapsilla Saksassa myöskään ole ja Chez Helenan tavoin ihmettelen suomalaisten lasten runsasta kännykän käyttöä ja sitä, ettei kännyköitä muka saada pois koulujen oppitunneilta. Täällä kenelläkään ei ole alakoulussa kännykkää koulussa ja usein se hankitaankin vasta 5-luokalle siirtyessä. Eikä se ketään häiritse. Jos lapsen tarvitsee soittaa vanhemmilleen kesken koulupäivän, onnistuu se koulun sihteerin puhelimesta. Viime syksynä 9 -vuotias esikoiseni oli luokkansa kanssa 2 yön leirillä yli tunnin junamatkan päässä. Kukaan oppilaista ei saanut ottaa kännykkää reissulle mukaan. Perustelu oli se, että siellä ollaan oikeasti yhdessä – ei tuijoteta ruutuja! Kukaan lapsista ei valittanut asiasta. Miksi olisi? Leirille ei muuten saanut ottaa rahaakaan mukaan kuin 2€/oppilas. Ihan passeli sääntö sekin. Matkakarkit ja -herkut ostettiin kimpassa ja jaettiin tasaisesti kaikille. Olen huomannut, että täällä lapset saavat olla lapsia pidempään kuin Suomessa, jossa mielestäni lasten yksin pärjäämistä ihannoidaan. Että mitä pienempi ja pidempään vaan yksin pärjää, sen hienompi homma. Yksin on ihmisen pärjättävä ja taakkansa kannettava, on aika surullinen ajatusmaailma :/ Huomaan liukuvani yhä kauemmas monista Suomessa tiukasti istuvista käytännöistä ja tavoista. En koe niitä enää omakseni.

En voi olla miettimättä miten erilaista elämäni nyt on ja kuitenkin niin samanlaista. Enkä tiedä olenko valmis luopumaan tästä irrallisuuden tunteesta, tästä tutuksi tulleesta kuplastani. Tässä on hyvä kellua.