Viimeinen viikko Saksassa oli raskas niin henkisesti kuin ihan fyysisestikin. Viiden hengen omaisuuden pakkaaminen, luokittelu roskiin, kierrätettäviin ja mukaan otettaviin oli aikamoinen operaatio. Samaan aikaan tuli sumplittua viimeiset kyläilyt siellä ja täällä, hyvästien jättämiset, keskustelut opettajien kanssa, tärkeiden asioiden hoitamiset. Stressiltä, turhautumiselta, väsymiseltä ja kyyneliltä ei voinut välttyä.
Viimeiset viikot Saksassa opettivat meille monta asiaa ihanista ystävistämme, naapureistamme, opettajista, yleisesti saksalaisista. En olisi etukäteen uskonut, että jopa postinkantaja toivottelee meille hyvää muuttoa ja hyvää alkua Suomessa. Koulun henkilökunta ja opettajat hyvästelivät meitä moneen otteeseen ja kertoivat perheemme säilyvän heidän sydämissään aina. Kuinka kauniisti he lapsista puhuivatkaan. Naapurit kantoivat meille suklaata ja kakkua loppusiivousta keventämään. Auttaneetkin varmasti olisivat, jos ikää olisi vähemmän kuin noin 80 vuotta.

Lasten koulukaverit olivat tehneet aivan ihanat muistot lapsille. Opettajaakin halasin. On sovittu kirjeenvaihdosta ja yhteydenpidosta. Parhaat ystävät hyvästelty monella halauksella ja kyyneleet silmissä. Tunnelma oli haikea, mutta varmaan pahempi niille ketkä jäävät.

En vieläkään saata uskoa, että olemme pysyvästi jättäneet Saksan taaksemme. Että emme ole lomalla Suomessa, vaan tämä on nyt koti. Tuntuu tutulta, mutta ei kuitenkaan tunnu. Pää ei pysy muutoksessa täysin mukana. Käyn vielä mielessäni keskusteluja saksaksi, kun olen menossa tapaamaan uutta henkilöä. Vasta useamman lauseen jälkeen tiedostan, että hei, mähän voin hoitaa nyt asiani suomeksi. Suusta ulos asti ei vahongossa saksaa ole vielä kuitenkaan tullut. Kuopuskin mainitsi aikovansa sanoa jotain aina välillä saksaksi koulussa, kunnes muistaa, että koulussa puhutaankin pelkästään suomea.

Sinne jäi Saksa. Sinne jäi ulkosuomalaisen elämä. Sinne jäi viisi vuotta elettyä elämää.
Vastaa