Lapsilla on kyvyt oppia kaksi- tai monikieliseksi, mutta se ei ole itsestäänselvyys. Kaksi- ja monikielisyys on ennemminkin mahdollisuus, jonka toteutumiseen tarvitaan paljon aikaa ja erityisesti vuorovaikutusta kaikilla kielillä.
Olen kiinnostunut lasten kaksikielisyydestä omien kaksikielisiksi oppineiden lasteni takia, mutta myös työni puolesta. Toimin Suomi-kouluopettajana ja olen työni kautta itsekin hieman yllättynyt siitä, etteivät suinkaan kaikki lapset osaa suomea kovinkaan hyvin, vaikka toinen vanhemmista olisi suomenkielinen. Monesti ajatellaan, että lapset oppivat kielen kuin kielen, kun vain sitä kuulevat ja että lapset pystyvät imemään uudet kielet itseensä kuin sienet. Joidenkin lasten kohdalla useiden kielien oppiminen saattaa toki tapahtua kuin itsestään, mutta suurella osalla asia ei ole näin yksinkertainen.
Luin aiheesta mielenkiintoisen ja valaisevan artikkelin kielenhuollon lehdestä Kielikellosta. Artikkelissa haastateltu Kaksikielisyystutkija Soile Pietikäinen toteaa, että
vain pieni osa kahden tai useamman kielen perheessä kasvavista lapsista saavuttaa sujuvan kaksikielisyyden tason ja pystyy aktiivisesti ajattelemaan ja toimimaan usealla kielellä.
Itse olen tällä hetkellä sitä mieltä, että omat lapseni voi luokitella täysin kaksikielisiksi, pienellä varauksella tosin. Tällä hetkellä erityisesti esikoinen on saavuttanut ympäristön kielessä eli saksassa sellaisen tason, ettei häntä huomaa millään tasolla ulkomaalaiseksi. Hänen saksan kielensä on erinomaisella tasolla. Uskallan sanoa, että saksasta on tullut hänelle toinen äidinkieli suomen rinnalle. Esikoisen etuna suomen kielen säilymisen suhteen on se, että hän oli jo 6,5 -vuotias, kun muutimme Saksaan. Hän oli siis ehtinyt oppia suomen kielen hyvälle tasolle. Olemmehan kokonaan suomalainen perhe ja esikoisen ensimmäiset 6,5 elinvuotta asuimme Suomessa. Suomen kielen taso on säilynyt esikoisella hyvänä myös Saksassa asuessa. Toki se vaatii ylläpitoa ja kielen edelleen kehittyminen myös sen varsinaista opiskelua. Esikoinen on sanonut ajattelevansa jo saksaksi, myös silloin kun puhuu suomea, joten pientä huolta suomen säilymisestä toisena äidinkielenä on havaittavissa.
Nuoremmilla lapsillamme on tilanne hieman erilainen suomen kielen suhteen kuin esikoisella. Etenkin nuorimmaisemme, joka oli vain 1,5 -vuotias Saksaan muuttaessamme, on asunut lähes koko elämänsä saksankielisessä ympäristössä. Hänellä on toistaiseksi suomi hieman vahvempi kieli, kuten on keskimmäiselläkin, vaikka ajallisesti viettävätkin saksankielisessä ympäristössä arkipäivisin enemmän aikaa kuin suomenkielisessä. Olen kuitenkin tietoinen suomen kielen heikkenemisen mahdollisuudesta ja tietoisesti yritän monin keinoin ylläpitää ja kehittää lasten suomen taitoja. Erityisesti sanavaraston laajentaminen vaatii aikaa ja vaivaa. Siinä ulkomailla asuessa vanhemman vastuu on iso. Erilaisia vinkkejäni lasten suomen kielen oppimiseen ja parantamiseen voit lukea täältä.
Meidän perheen tilanne on toki erilainen kuin perheissä, joissa puhutaan kahta tai useampaa kieltä. Vaikka en voi väittää että meidän perheen yksikielisten lasten tie ummikosta kaksikielisiksi olisi ollut mitenkään helppo, on lopputuloksena saavutettu sujuva kielitaito kahdella kielellä. Välillä olen miettinyt miten paljon helpommalla valmiiksi kaksi- tai useampikieliset lapset pääsevät, mutta olen tullut siihen tulokseen, ettei se tie heilläkään pelkkää ruusuilla tanssimista ole.
Miksi lapsi ei osaa suomea (tai muuta vähemmistökieltä) vaikka kuuleekin sitä toiselta vanhemmaltaan?
Kaikki vanhemmat eivät koe tärkeäksi opettaa lapselleen suomen kieltä ja yllättävän moni vanhempi ei edes puhu äidinkieltään lapselleen. Kaikille lapsen kaksi- tai monikielisyys ei ole tärkeä tavoite. Eikä sen tarvitsekaan olla jokaiselle perheelle päämääränä. Jossain vaiheessa oli myös vallalla sellainen käsitys, että useamman kielen puhumisesta on lapselle haittaa. Onneksi nykyään tämän tiedetään olevan väärä uskomus, mutta silti yhä vielä löytyy niitä, jotka näin luulevat. Itsekin välillä yllätyn ja ihmettelen, kun minulta kysytään mitä kieltä kotona puhumme. Jotkut ovat suorastaan ihmeissään, että puhumme suomea kotona. Minä puolestani ihmettelen, että mitä kieltä sitten puhuisimme kotona. Huonoa saksaako? Varmaan pahinta olisi puhua lapsilleen huonolla kielitaidolla eli opettaa lapsille kaikki virheet. Ehdottomasti vanhemman kannattaa puhua lapselleen omaa äidinkieltään, tunnekieltään. Eri tietysti jos on itsekin oppinut toisen kielen erinomaiselle tasolle.
Vaikka vanhempi kokee lapsensa suomen kielen oppimisen tärkeäksi ja puhuu suomea lapselleen, ei lapsi siitä huolimatta aina opi tai osaa suomea kovin hyvin. Kun enemmistökieltä tulee joka tuutista, voi vähemmistökieli hiljalleen hiipua ja jäädä jopa kokonaan käytöstä pois. Tässä tilanteessa on lohduttavaa muistaa, että vanhemman ei tarvitse tuntea asiasta häpeää. Hiipuva kieli on aivan normaali ilmiö; se ei ole epäonnistumisen merkki. Toisaalta se ei ole myöskään väistämätön ilmiö, vaan asiaa voidaan auttaa. Soile Pietikäisellä on paljon hyviä oppeja lapsen vähemmistökielen oppimisen tukemiseksi ja jouduttamiseksi. Hänen luennollaan ollut Kirjoituksia kolmannesta maasta -blogia kirjoittava Terhi kirjoitti luennolla saamistaan opeista blogiinsa. Lainasin kirjoituksesta muutaman tärkeäksi kokemani kohdan:
Lisäksi opimme, että kaksikielisessä perheessä on tärkeää huolehtia, että lapsi käyttää molempia kieliä yksikielisesti (monolingual mode) tunnista kolmeen päivässä, vaikka kaksikielinen käyttö (bilingual mode) on kaksikielisyyden tavallinen muoto. Näiden tunnin tai muutaman aikana vanhemman tulisi huolehtia, että käytössä on vain yksi kieli.
Tärkeää on myös huolehtia, että puhetta piisaa, ja ettei yksikieliset hetket mene vanhemman monologiksi. Jos puhe loppuu, lakkaa kieli kehittymästä. Vaikka vanhempien tavoite on ollut auttaa lapsi kaksikieliseksi (bilingual), lapsesta on voinut tulla dikielinen (dilingual), eli hän käyttää vain yhtä kieltä vaikka ymmärtää useampaa.
Terhin koko blogikirjoituksen voit lukea täältä. Postauksesta käy myös ilmi, että luennolta saaduista opeista on ollut heillä apua lapsen vähemmistökielen vahvistamisessa. Kuten lainauksissa yllä sanotaan, Pietikäinen suosittelee vähintään yhden tunnin yksikielisyyttä päivässä. Meidän yksikielisessä kotiympäristössä tämä on helposti järjestettävissä, mutta ymmärrän, että monikielisessä perhearjessa siihen voidaan tarvita enemmän järjestelyjä. Toisaalta tuossa on vastaus juuri siihen, miksi kaikki lapset eivät osaa suomea, vaikka heille sitä kotona jonkin verran puhuttaisiinkin. Oleellista lienee se, että lapsen tulee kommunikoida vastavuoroisesti suomen kielellä. Pelkkä kielen kuuleminen ei riitä.
Omien lasten kohdalla olen huomannut vastaavan saksan kielen suhteen. Vaikka heti muuton jälkeen aloimme katselemaan lastenohjelmia televisiosta saksaksi ja kävimme muutamassa saksankielisessä harrastuksessa joka viikko, eivät lapset näiden avulla saksaa oppineet. Kaikilla lapsilla varsinainen saksan kielen oppiminen eli kaksikielisiksi oppiminen on alkanut vasta sitten, kun he ovat olleet päivittäisessä vuorovaikutuksessa täysin saksankielisessä ympäristössä eli päiväkodissa ja koulussa. Lapsemme ovat joka päivä useita tunteja yksikielisessä saksan kielisessä ympäristössä (päiväkoti/koulu, kaverit, harrastukset) ja samoin yksikielisessä suomen kielisessä ympäristössä (koti).
Yksikielisessä perheessä lapsen kielitaito on varmasti yleisesti helpompi säilyttää kuin kaksi- tai monikielisessä perheessä. Tunnen päiväkodin kautta Etelä-Korealaisen perheen, joiden kaikki kolme lasta ovat syntyneet ja kasvaneet vain ja ainoastaan Saksassa. Siitä huolimatta heidän kaikkien lastensa vahvin kieli on korea. Heilläkin lapset ovat oppineet saksan kielen kunnolla vasta aloitettuaan päiväkodissa, koska kotona puhutaan vain koreaa. Heidän perheensä toimii myös samalla tavalla esimerkkina kuin meidän perhe, että perheen kuopuskaan ei ole saksaa juurikaan oppinut ennen päiväkotia, vaikka perheessä vierailee usein saksalaisia lapsia (ja muita vieraita, joiden kanssa luonnollisesti puhutaan saksaa) ja harrastusten kautta saksan kieltä hänkin on kuullut vauvasta asti. Toki passiivinen kielitaito ja ymmärtäminen kehittyy, mutta aktiivisesti kieltä oppii käyttämään vasta itse sillä kielellä kommunikoidessaan.
Tämä kaikki pätee myös meihin aikuisiin. Vaikka kuinka kieltä olisi opiskellut koulussa, niin kommunikointitaidot oppii vain kommunikoimalla. Kuuntelemaan oppii kuuntelemalla. Lukemaan lukemalla. Ja puhumaan puhumalla. Eikun kaikki rohkeasti kommunikoimaan toistemme kanssa!
—
Postauksessa lähteinä on käytetty Kielenhuollon tiedotuslehden Kielikellon numeron 4/2016 artikkelia: Kaksikielisyys on mahdollisuus, ei itsestäänselvyys
Sekä Terhin blogipostausta: Kaksikielista kakkua kuulemassa
Piditkö lukemastasi? Seuraa blogia facebookissa / instagrammissa / twitterissä
Vastaa