Perjantaina oli kuopuksen viimeinen päiväkotipäivä. Hän ratsasti itsetekemällään keppihevosella juhlan päätteeksi päiväkodin portista ulos. Päiväkodin ovi sulkeutui lopullisesti. Hänestä on tullut koululainen.
Samalla tämä tarkoittaa meidän perheelle yhden aikakauden päättymistä. Syksystä lähtien perheessämme on vain kouluikäisiä lapsia. Päiväkoti on ollut osa perheemme elämää 4 vuoden ajan. Kyynelsilmin kiittelin lapsemme omahoitajat joku aika sitten pidetyssä viimeisessä vanhempainkeskustelussa. Päiväkoti on tarjonnut kahden vuoden hoitopaikan keskimmäiselle ja kuopus oli päiväkodissa kerho mukaan lukien neljä vuotta. Olemme osallistuneet lukuisiin päiväkodin talkoisiin ja juhliin. Olen ollut siellä puutarhatalkoissa, juhlapöydissä, nuotion ääressä, hiljentymässä hartaissa tunnelmissa. Olen ihmetellyt päiväkodin käytäntöjä ja tapoja. Saanut paljon apua ja ymmärrystä oman huonon kielitaitoni takia. Olen äärimmäisen kiitollinen näin hyvästä päiväkodista ja sen tuomista uusista opeista ja ihmisistä.
Viimeisimmässä vanhempainkeskustelussa kuopukseni opettajat paljastivat, että olivat hieman pelänneet lapseni kyllästyvän eskarivuonna. Ettei päiväkoti pystyisi tarjoamaan nopeasti oppivalle lapselleni riittävästi haasteita. Sanoin, etten ajattele näin, vaan olen oikein tyytyväinen (ja lapseni on) esikouluvuoden sisältöön. Päiväkodin esikouluun kuuluvat oleellisena osana esimerkiksi pienistä siivoustöistä ja pienemmistä lapsista huolehtiminen, mutta myös monipuolisesti kädentaitojen harjoittaminen. Esikoululaiset tekevät askartelun lisäksi niin ompelu- kuin puutöitäkin. Käsissä pysyvät niin neula ja lanka kuin saha. Esikoululaisilta odotetaan keskittymiskykyä ja harkintaa. Väärin tehty käsityö on pitänyt purkaa. Vastapainona hienomotoriikkaa vaativille käsitöille pääsevät eskarit myös kasvattamaan kuntoa ja voimia pitkillä metsäretkillä, puihin kiipeilemällä ja majaa rakentamalla. Kirjaimia (saati lukemista ja kirjoittamista) ei tässä päiväkodissa opetella, mutta me olemme sen tehneet kotioloissa lapsen omasta kiinnostuksesta.
Kaikista Waldorf-päiväkodin menetelmistä ja pedagogiigasta en ole samaa mieltä, mutta enemmän on hyvää kuin outoa. Erityisen iloinen ja tyytyväinen olen päiväkodin tarjoamaan ekologisuus- ja luontokasvatukseen. Siihen, että lapset tekevät joka viikko pitkiä metsäretkiä, saavat rypeä mudassa ja kasvattaa puutarhassa kasviksia ja marjoja. Päiväkoti on kasvattanut myös lasten keskittymiskykyä ja toisten huomioimista. Heistä on tullut hyväksyviä ja auttavaisia. Erittäin käteviä käsistään. Pidän hyvänä, ettei päiväkodissa pelätä lasten tippumista puusta tai loukkaantumista puukolla vuollessa, vaan näitä taitoja lapset ovat saanneet jo pienestä harjoittaa. Lapset ovat saaneet purkaa energiaa pitkissä ulkoleikeissä, mutta he ovat myös oppineet hiljentymään tarvittaessa hiljaisuutta vaativiin tilanteisiin.
Päiväkodissa on mielestäni myös hienosti tuettu lasten kaksikielisyyttä ja tuettu lasten omia vahvuuksia. Päiväkodin perheissä ja vanhemmissa löytyy useita kansallisuuksia ja tämä on lapsille myös opettavaista. Ja lohdullista. Että on muitakin joiden kodeissa puhutaan muuta kieltä kuin saksaa ja että se on ihan tavallista. Kuopuksesta on jännää ja mielenkiintoista miettiä mitä kieliä muut puhuvat ja usein hän toivoo oppivansa näitä kieliä voidaakseen kommunikoida kavereidensa kotikielillä. Kuopukselle tuntuu luonnolliselta opetella ja käyttää useita kieliä.
Tärkeintä päiväkotivuosissa oli toki lasten kannalta paikallisen kielen oppiminen ja paikallisiin lapsiin tutustuminen. Keskimmäinen tapaa vielä satunnaisesti yhtä päiväkotikaveriaan ja kuopuksella on useita hyviä ystäviä päiväkodista. Toivon mukaan nämä ystävät säilyvät, vaikka kuopuskin menee eri kouluun kuin päiväkotikaverinsa. Leikkitreffejä on jo valmiiksi kesälomalle sovittu.
Vastaa