Kuin varkain vierähti kalenteri helmikuulle ja paluumuutostamme on jo 2 kk. Alun väsymyksestä ja hämmennyksestä on päästy yli, ainakin sen pahimman. Samaa tahtia pidentyvien päivien kanssa, alkaa mieli piristyä ja pystyy jo keskittymään ympärillä oleviin hyviin asioihin. Kummasti sitä tottuu ja sopeutuu. Kuopuskin jo ihmetteli miten tuntuu kuin hän olisi aina ollut Suomessa.
purkamattomien muuttolaatikoiden indeksi on vielä hävettävän korkealla ja huonekaluistakaan kaikki eivät ole löytäneet oikeille paikoilleen. Vasta kahdessa huoneessa on verhot ripustettuna.
Sen sijaan lasten tarvitsemien tukiopetustuntien määrä on tasan nolla. Haettujen työpaikojen määrä on yksi ja samoin saatujen työpaikkojen. Yllätyksekseni sain ensimmäisen hakemani työpaikan ja olen taas totutellut työssäkäyvän perheenäidin arkeen. Aloitettujen avoimen yliopiston kurssien määräkin on yksi ja puhkun uutta intoa uusia tavoitteita kohti mennessäni.
Ei kaikki tietenkään ole mennyt vain jouhevasti vaan isohkojakin yllätyksiä on tullut. Mutta juuri nyt en viitsi vaivata niillä enempää päätäni, vaan otan käyttööni Saksassakin toimivaksi toteamani strategian. Keskityn positiivisiin asioihin.
Sitä näkee mitä haluaa nähdä ja juuri nyt näen kaunista talvimaisemaa, rauhallista metsää työmatkani varrella. Näen uusia mahdollisuuksia ja haasteita. Tunnen olevani onnekas.
Juuri nyt tuntuu, että teimme oikean päätöksen, kun päätimme palata Suomeen.
Vastaa