Joulu tuli ja meni. Haettiin joulukuusi vaarin metsästä, laskettiin liukureilla mäkeä. Nähtiin, kun joulupukki laskeutui helikopterilla ja saatiin vähän lahjojakin. Ulkoiltiin ja nautittiin hiljaisuudesta. Päivitettiin kuulumisia. Otettiin rauhallisesti, mutta siitä huolimatta olo ei tunnu levänneeltä.
Suomeen saapumisesta on nyt reilut kaksi viikkoa ja olen ihan poikki. Olen lohduttanut vanhaa kotia ja ystäviä itkevää lasta, olen kannustanut ja rohkaissut uuteen menemiseen. En ole ehtinyt keskittyä omiin tuntemuksiini. Vaikka olen ajatellut, ettei tämä nyt niin koville ota, on kehoni ilmeisesti asiasta eri mieltä. En muista näin pahaa väsymystä olleen aikoihin, josko koskaan. Ihan kuin kaikki voimat olisivat poissa. Voisi nukkua vaikka kuinka ja silti väsyttää. Ei pysty oikein ajattelemaan mitään pakollista enempää. Ei pysty. Ei kykene.
Hermot ovat olleet kireällä itse kullakin perheessämme. Paljon uutta lyhyessä ajassa. Ikävää entiseen ja tottumista uuteen. Lisähaasteena uudenlaiset virukset ja bakteerit, jotka tuovat tautia sairastettavaksi. Jouluaattona oli perheen kuopuksen vuoro maata reilun 39 asteen kuumeessa. Kukin vuorollaan köhii, niistää, potee kuumetta ja särkyä.
Pahvilaatikkopinot kotona ahdistavat, mutta huonekalujen uudelleenkokoaminen ja tavaroiden järjestäminen paikoilleen ottaa aikansa. Ja se raivostuttava tarvittavan etsiminen. Puoliksi tyhjennettyjä pahvilaatikoita on siellä täällä. Päätimme vielä tapetoidakin kamalaan kuntoon pääseen olohuoneen. Kunhan jaksamme. Etusijalla oli lasten koulun saaminen hyvään alkuun, talvivarusteiden hankkiminen ja joululahjojen keksiminen. Muutaman joulukoristeen sain aikaiseksi lasten toiveesta kaivaa esille ja kävin hakemassa kaupasta perinteisen hyasintin ja joulutähden pöytää koristamaan.
Olemme koittaneet ottaa hieman maltillisemmin nämä ensimmäiset viikot. Siitä huolimatta, että miehellä alkoi uusi työ ja itse olen tavannut opettajia, koulun kanslistia ja terveydenhoitajaa. Yrittänyt saada arkea asettumaan uusiin uomiinsa ja laittaa kotia asuttavaan kuntoon. On helpottavaa ajatella, ettei kaikkia sukulaisia tarvitse ehtiä ja jaksaa tavata joulun aikaan, vaan joulun jälkeenkin ehtii. Mikäs kiire tässä on. Emme ole lähtemässä vähään aikaan mihinkään. Elimistölle pitää antaa aikaa toipua ja tottua. Jos ei pää ymmärrä hidastaa tahtia, on hyvä, että keho ottaa tilanteen hallintaansa.
Ulkona on kaunista. Eikä yhtään pahvilaatikkoa häiritsemässä silmiä. Talviaurinko järjestää ihasteltavaa ja tekee hyvää kuunnella hiljaisuutta ja hengittää sisäänsä raikasta pakkasilmaa. Kävin myös kuntosalilla parin vuoden tauon jälkeen. Ja vastapainoksi olen syönyt mahani aivan liian täyteen jo aivan liian monta kertaa. Kuten jouluna kuuluukin. Vihreät kuulat vielä odottavat avaamistaan. Ehkäpä kokeilen tämän vuoden uutta hittikin, vihreistä kuulista tehtyjä joulutorttuja.
Jos saan aikaiseksi. Armollinen yritän itselleni olla. Jos jotain ei ole pakko, niin sitä ei nyt heti tarvitse tehdä.
Vastaa